Lapsuudenpaikkakunnalla minua ei viehätä mikään. Ruma taajama jossakin jumalanselän takana. Lapsuudenaikaisista ystävyyssuhteista ei ole säilynyt kuin yksi, sekin hyvin katkonaisesti.
Yläasteen liikuntasalin ikkunoissa oli kalterit ja koulun betonisella pihamaalla peltinen kovaääninen. Taajamassa ränsistyi ostari ja pulpettikattoisia taloja. Maiharit, fanellipaidat ja piilokaljut olivat muotia. Minä haaveilin yliopisto-opinnoista ja kirjailijan urasta, tein käsinukkeja ja halusin keskustella kultakauden taiteilijoista. En saanut vastakaikua, joten jatkoin keskustelua itseni kanssa.
Olen opetellut jättämään tuon ajan omaan arvoonsa, en kuitenkaan unohtanut. Jo tuolloin syntyi identiteetti, joka määrittää minua vieläkin - niin hyvässä kuin pahassa.
Jotakin kuitenkin kaipaan. Kotimäkemme on kaunis: ahomansikat, pihlajat, mummun kukkapenkit ja äidin omenapuut. Mäellä sijaitsevat päärakennus ja navetta. Niiden asukkaat ovat rakkaimmat maailmassa.
1 kommentti:
Onko sisaruksillasi muuten samanlaisia kokemuksia vai istuivatko paremmin massaan?
Lähetä kommentti