Tervehdys!
Aivan aluksi lämmin kiitos kaikista edelliseen postaukseen tulleista onnitteluista. Vau! Kaikista kommenteista eniten mieltäni lämmittävät aidot myötäelämiset tällaisen tuntemattoman tyypin elämän iloissa ja suruissa. Koska kommenttiboksin puolella vastaamiseni laahaa, haluan onnitella myös teitä muutamia kanssaodottajia, erityisesti sinua ikätoverini, joka odotat hartaasti toivomaanne esikoista. Toivon ja pidän peukkuja, että kaikki sujuu hyvin!
Kiitos myös kommentoijille omista synnytysikäpohdinnoistanne. On mukava kuulla, että 35-vuotiaina on saatu onnellisesti lapsia ja senkin jälkeen ehtii vielä :) Nyt vain tuntui sopivalta meille ja oli ehkä hieman yllätyskin, että tärppäsi niin nopeasti.
Tämä odotus on minulle iso juttu. Iso juttu se toki oli viimeksikin, suorastaan järkälemäinen. Raskauksissa ollaan kuitenkin aina suuren ja tuntemattoman edessä. Jos jokin on mennyt edellisen kerran tietyllä tavalla, toisella kerralla ei mikään ole välttämättä vastaavasti.
Ajattelin tällä kertaa hieman pohtia omia kokemuksiani alkuraskauksista - näitä viikkoja on minulle kertynyt kuitenkin jo yhden kokonaisen odotuksen verran, vaikka vasta yksi lapsi kotona tallustaakin. Toinen on toki ainakin tällä hetkellä onnellisesti masussa :)
Joka tapauksessa, jos aihe ei kiinnosta, ei kannata lukea pidemmälle. Nyt niitä pesee - raskausjuttuja ;) Minä vedän kyytipojaksi kupillisen kahvia ja viikonlopulta ylijäänyttä mokkapalaa (nam!)
Päällisin huomio raskauksistani on se, että kylläpä ne voivatkin olla niin erilaisia - jopa saman odottajan kohdalla! Toki yhteisiä piirteitäkin löytyy: joka ikisessä alkuraskaudessa minua on kuvottanut, ihoni on huonontunut ja rinnat turvonneet, mutta verrattuna kahteen aiempaan raskauteen, pahoinvoinnin voimakkuus yllätti minut tällä kertaa täysin.
Siinä surullisessa ensimmäisessä tyttöraskaudessa minua kyllä kuvotti, muttei muuta. Sen muistan, ettei kahvia ei tehnyt mieli, mutta jaksoin joka tapauksessa hoitaa esimerkiksi työni kunnialla. Alvaria odottaessani kuvotti ja sen lisäksi oksensin sen 5-6 kertaa alkuraskaudem aikana ja aina aamuisin. Näistä legendaarisin oli varmasti alakoulun lavuaariin oppilaiden nähden - muulloin ehdin opettajanhuoneeseen tahi oksensi kotipihallemme. :p
Tämä vallitseva raskaus onkin ollut sitten ihan jotain muuta ja siitä kerroinkin jo edellisessä postauksessa. pahoinvoinnin ajankohdalla (aamu-päivä-ilta) ei ollut merkitystä; kaikki tuli koettua. Painoni myös tippui, kun ruoka ei ole maistunut. Raskausvitamiinitkaan eivät ole pysyneet sisällä. Tämän suhteen terkkarini kuitenkin armahti, sillä ilmeisesti on tutkittu juttu, että pahoinvoivien äitien sikiöt kuulema voivat keskimäärin jopa paremmin kuin ei-pahoinvoivien. No, toivottavasti on niin, sillä foolihapposuosituksia ei ole kyllä tullut täytettyä...
Raskausmasu on puolestaan pumpsahtanut joka kerta huomattavasti nopeammin esille. Ensimmäisessä raskaudessa masuni ehti ehkä sen kokoiseksi kuin mitä minulla jo nyt on. Lähtöpainoni on joka kerta ollut hieman suurempi eli muutamia kiloja on ylimääräistä synnyttämättömään Tildaan verrattana. Siinä mielessä ei haittakaan se, että lisäkiloja tämän kolmannen kerran lähtöpainoon verrattuna ei ole vielä tullut. Edellisessä raskaudessa painoni nousi lähes 18 kiloja ja toivoisin, että vaaka ei finaaliviikoilla ylittäisi tuota edellisen kerran 78 kiloa :D No, katsotaan miten käy. Voihan olla, että eri kerroilla turvottaakin eri tavoin.
Näköjään jokaiseen raskauteeni on myös liityttävä jotain inhottavaa/ pelottavaa. Ensimmäinen raskaus oli tietysti ihan oma lukunsa (tuosta raskaudesta löydät lisää suru-tagin kohdalta, jos olet tullut lukijaksi vasta viime aikoina). Alvari olikin sitten perätilavauva, jonka synnytin alateitse. Tällä kertaa luulin saaneeni jo keskenmenon. Mitenkähän tämän nyt selittäisi, ilman sosiaalipornovivahdetta.. hmmm.
No, vaikka seuraava sisältää muutamia ällöttäviä yksityiskohtia, voi kokemukseni jakaminen olla avuksi niille, jotka jossain vaiheessa kokevat jotakin samankaltaista.
Eli: samana päivänä, jolloin olimme menossa alkuraskauden ultraan (olimme vielä arponeet, että olisiko sille edes tarvetta), niin tuli veristä vuotoa ja sitä ennen todella iso hyytymä.
Makasin vessan lattialla, minua pyörrytti ja itketti. Ajattelin, että se oli sitten siinä. Toisaalta olin oksentanut aamulla eikä minua kouristellut lainkaan. Oli lopulta onni, että parin tunnin päähän oli varattu se ultra! Varauduin kuitenkin siihen, että kuulisimme huonoja uutisia. Psyykkasin itseni sillä, että jos tätä lasta ei ollut tarkoitettu meille, niin sitä parempi, mitä nopeammin se menisi kesken. Toista kertaa en haluaisi joutua synnyttämään puolivalmista ja mahdollisesti päättämään sitä ennen hänen elämästään.
Sain rauhoitettua itseni ultraan ja siellä sitten havaittiin, että sisälläni sykkii edelleen pieni terhakka papu omassa vesipussissaan ja istukkakin on ihan kunnossa :) Kyseessä ei ollut edes kaksosraskaus, jonka toinen alkio olisi mennyt kesken. Vuotoa kesti sen muutaman tunnin ajan ja sitten se loppui eikä ainakaan toistaiseksi uutta ole havaittu. Aika dramaattinen päivä kuitenkin oli ja sulateltavaa riitti pidemmäksi aikaa.
Toivottavasti nyt alkaa se erään lukijakommentin mukainen seesteisempi keskiraskaus! Pidetään peukkuja, jooko:)
Jos jotkin edellä mainitut alkuraskauteen liittyvät pohdintani herättivät ajatuksia, niin kommenttiboksi on auki! Jakakaapa omia kokemuksia aiheesta :)
Mukavaa illanjatkoa!
Ps. Kuten sivuprofiilista näkyy, vintagemekot taitavat korvautua hetkeksi venyvällä trikoolla. Sitä varten olen hankkinut käytettynä muutaman uuden Me&I:n mekon, jotka ovat niin mukavia kotioloissa.
