Suomi 100 vuotta-postaussarja: Kukushka

Tervehdys!

Täällä perheen pienin sairastaa rs-virusta, ja siksi joudun hyödyntämään jemmaani Suomi 100 vuotta-postaussarjan suhteen. 

Maaliskuun-postauksena on tällä kertaa blogiarkistoista kaiveltu Suomi-aiheinen novellini, jonka laadin aikoinaan yliopistossa luovan kirjoittamisen opinnoissa. Olettaisin, ettei kaikki teistä ole ollut blogini matkassa vielä silloin. Olkaatten siis hyvät, tässä teille Kukushka:


Postaus on julkaistu alunperin 11. 11. 2011.

Kukushka 

Tyttö kääntyi katsomaan taakseen. Hänen silmänsä tavoittivat horisontissa ukkosensinisen pilvilaivueen, joka vyöryi yhä lähemmäksi imaisten vaaran toisensa jälkeen rauhattomaan syleilyynsä. Vastarannan rinnepellot ja järvenselkä tummenivat ja sumenivat myrskynsilmän saavuttaessa ne. Kun salaman välähdys viilsi taivaankannen kahtia, palautui tytön mieleen viimein myös äidin käsky ajaa lehmät sisään viipymättä, jos ukonilma yllättäisi.

Niitylle ehdittyään tytön paita oli jo läpimärkä. Kosteat palmikot heiluivat puolelta toiselle hänen taistellessaan veräjän salvan kanssa. Se olikin tiukempi kuin tyttö oli luullut. Huulet yhteen puserrettuina, rystyset valkoisina hän ponnisti hennon vartensa kaikki voimat ja sai portin lopulta auki.

- Kui Mansikki, kui Mielikki, kui Sonnikka! Tule kottiin sie sielt!

Karja tuli kuuliaisesti veräjälle. Muutama mylväisi pelokkaasti ja pyöräytti mulkosilmiään. Tyttö taputti yhtä rauhoittavasti. Ei hänkään ukkosesta välittänyt. Nyt se tuntui kuitenkin lisäävään voimaansa huomattavasti: tuuli iski voimallaan jo miltei kumoon. Sade tuli viistoina piikkeinä vasten kasvoja. Navetalle asti kuitenkin päästiin ja karja oli lopulta turvassa. Tyttö raapaisi tulitikkua ja sytytti lyhdyn.

Maalattian ja lannan tuoksu tuntuivat rauhoittavilta. Eläimet ääntelivät matalalla, hiljaisella äänellä, ja ukkosen möyryntä tuntui loitonneen kaukaiseksi kuminaksi. Sade rummutti tasaisesti peltikattoon. Tyttö käpertyi pahnakasaan navettakissa sylissään. Täällä tuntui turvallisemmalta kuin tummassa, autiossa tuvassa. Kotiväki tuskin saapuisi kirkolta ennen kuin ilma selkenisi.

Vieras ääni havahdutti tytön. Aluksi hän kuvitteli, että perhe oli palannut jo reissusta, mutta ei sittenkään. Navetan pimeässä näkökyky sumeni, mutta kuulo terästyi. Pehmeästi sihahtaen ässää lausuvat miehet keskustelivat pihamaalla. Heitä oli selvästi useampi. Puhe oli vierasta kieltä, mutta tytöllä oli aavistus - naapuritilalla vähän aikaa oleskellut sotavanki oli puhunut samalla tavalla. Lapsen pientä ruumista kouraisi sisältä; pelko tuntui lamaannuttavan niin mielen kuin toimintakyvyn. Suomusalmella ne olivat tappaneet kuulema neljä perhettä, pienet vauvatkin. Armoa ei annettu, koska suomalaiset olivat olleet niin pirun uppiniskaisia. Hädissään tyttö teki ristinmerkin.

Äänet hajaantuivat ja yksi niistä lähestyi navettaa. Tyttö kierähti mekaanisesti pois pahnoilta ja hivuttautui ulos sivustan lantaluukusta. Sen enempää miettimättä tai sivuille vilkuilematta hän juoksi läpi kirvelevien nokkosten. Hänen oli pakko luottaa pimeyden suomaan turvaan. 

Metsän laitaan päästyään tyttö kiipesi tottuneesti pihlajaan. Kotipuu oli hänen oma linnunpesänsä; suojapaikka, jonne lapsi oli usein kiivennyt haaveilemaan. Oksien lomasta avautui epätodellinen, unenomainen painajaismaisema: tunkeilijat kulkivat ympäriinsä palavien soihtujen kanssa. Pian pienet palonalut roihusivat jo komeina rovioina vasten tummanpuhuvaa korpimaisemaa. Enää ei satanut, tuskin tuulikaan. Vesipisaroilla kuorrutetut kasvit höyrysivät. Navetan luona tuntemattomat tunkeilijat teurastivat lehmiä.

Puna-armeijan vänrikki Ivan Sergejevitš istahti alas ja tuijotti eteensä. Hän oli juuri palannut seitsemänneltätoista tiedusteluretkeltään Suomen rajan tuntumasta, eivätkä muistot suostuneet jättämään häntä rauhaan. Partion tarkoituksena oli ollut selvittää vihollisarmeijan liikkeitä luoteisella rajaseudulla, mutta samalla oli tehty myös paikalliseen väestöön kohdistettuja iskuja. Erityisesti Sergejevitšin mieleen oli jäänyt erään syrjäisen maatilan tuhoaminen. Paikka oli ollut tyhjä, sillä väki oli ilmeisesti ollut jossakin kyläilemässä. Tilalta lähdettäessä hän oli kuitenkin nähnyt pienen hennon tytön istumassa pihlajassa. Sergejevitš oli kohottanut kiväärinsä ja ampunut. Tyttö oli pudonnut puusta kuin kukushka, käki.