Tervehdys!
Kahdeksan vuotta sitten kesällä tuijottelin tyhjää word-pohjaa ja mietin, miten ihmeessä se gradun työstäminen aloitetaan. Kun langanpäätä ei useiden päivien (viikkojen) yrityksestä huolimatta meinannut löytyä, huomasin eksyväni yhä useammin tuijottelemaan tyyliblogien sivuja.
Erityisesti olin haksahtanut kaverini vinkkauksesta yhteisen ystävämme Annan Tyylitellen-blogiin. Huomasin saavani siitä paljon enemmän inspiraatiota kuin yhdestäkään muotilehdestä pitkään aikaan. Kirppislöytöjen, vintagen yhdisteleminen tämän päivän tyylihelmiin sujui tältä tuttavaltani kuin vettä vaan. Hauskaa oli erityisesti se, että meiltä löytyi useampia samoja vaatekappaleita, joten sain päivittäin hyviä vinkkejä omaan pukeutumiseeni.
Toki Tyylitellen-blogissa vilahti paljon muutakin: taidetta, sisustusta ja kokkailua samalla persoonallisella otteella. Aloin miettiä, olisiko minullakin kenties jotain annettavaa tällaiselle harrastukselle. En tiennyt kuin kourallisen muita blogeja ja ne kaikki vaikuttivat vähän liian fiksuilta - kirjallisuutta, politiikka tai syvällisiä kertomuksia elämän vastoinkäymisistä. Munaisinko itseni, jos alkaisin tällä tavoin kepeilemään?
Lopulta sain ahaa-elämyksen: voisinhan siinä sivussa kirjoitella kaikkea, mikä sillä hetkellä tuntui olennaiselta. Olin juuri siirtymässä työelämään ja siksi syntyi nuoren opettajattaren varaventtiili; kanava pohtia opetusuran alun kasvua ja samalla piristää kollegoita persoonallisilla työasuilla. Samalla löysin viimein kanavan pöytälaatikkokirjoittamiselle. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja suorittanut yliopistossakin luovan kirjoittamisen opinnot, mutta romaania en koskaan saanut alulle saati sitten buustia/onnenpotkua toimittajan töiden pariin. Bloggaus onkin mahdollistanut oman äänen kuuluville saamisen vallan mainiosti :)
Hyvin nopeasti huomasin, että blogiani seurasi yli sata opetusalalla työskentelevää ja keskustelu oli paikoin hyvinkin kiivasta tuolla kommenttiboksissa! Sainpa jopa eräältä pienkustantamolta tarjouksen kirjoittaa kirjan omista pohdinnoistani! Selvästi moni kaipasi vertaistukea, mutta itse koin hieman haastavaksi pitää keskustelun yleisellä tasolla, kun omat haasteet saattoivat olla jotakin ihan muuta. Anonyymiteetin varjelukin vei voimia ja vähitellen alkoi tuntua siltä, ettei tarvetta syvemmälle pohdiskelulle enää samaan malliin ollut: ammatillista kasvua oli tapahtunut ja toisaalta nuoren kirkasotsaisen broilerin idealismikin oli vaihtunut tyytyväiseen realismiin. Aika ajoin toki jokin koulumaailmaa sivuava teema saa minut yhä tarttumaan sapeliini kynään, mutta en taida olla enää se ihan nuori opettajatar - avioliiton satamaankin olen päässyt purjehtimaan (viittaus Hilja Valtosen romaanin sisältöön) :D
En tiedä, kuinka paljon blogeista on tehty opinnäytetöitä (muuten kuin niiden kaupallistumisesta), mutta tälla tavoin retrospektiivisesti on mielenkiintoista analysoida ainakin oman blogin diskursseja (tai ainakin sisällönanalyysimaisesti teemoja). Olen kirjoittanut lähes vuosikymmenen lifestyleblogia, johon on syntynyt ajansaatossa monenlaisia punaisia lankoja; ydinteemoja. En tiedä, mitä niistä juuri sinä seuraat ja juuri se, että blogini on tällainen sillisalaatti on aiheuttanut itsellenikin hieman haasteitakin ajoittain. Jos alan miettiä, miten miellyttäisin lukijoitani, ahdistun liikaa. Siksi olen ajattelut kirjoittavani erityisesti itselleni. Pidän kirjoitustaitoa yllä ja haastan itseni perustelemaan valittuja teemoja; mitä ne nyt sitten ovatkin.
Erotan tämän blogin erääksi keskeisiksi teemaksi (joista osa voi olla pidemmänkin aikaa piilevänä), juuri tuon mainitsemani ammatillisen kasvun, joka on vienyt minut arasta sijaisuuksia tekevästä opettajan alusta gradunsa työn ohessa valmiiksi saaneeseen maisteriuteen sekä kakkkosammatin pariin opokoulutukseen. Näitä teemoja seurailevia tuskin on mukana enää kauheasti, sillä olen tehnyt aika ajoin selväksi, etteivät nuo teemat ole viime vuosina olleet niin keskeisiä elämässäni. En tarkoita tällä sitä, etteivät ehkä enää koskaan, mutta ahkeruudessani ja sinnikkyydessäni koin joissain vaiheessa totaalisen loppuun palamisen, jota ensimmäisen lapsen menetys vielä korosti.
Toinen keskeinen teema tässä blogissa on ollut kehittyminen kuluttajana. Olen toivoton esteetikko, rakastan kaikkea vanhaa ja kaunista niin vaatteissa kuin sisustuksessa, mutta olen opetellut tietoisesti myös luopumaan. Konmaristi en ole, mutta yritän jo etukäteen miettiä, että hankkimillani tavaroilla on tulevaisuus myös jälkeeni.
Vuosien myötä kolmanneksi punaiseksi langaksi on muodostunut kasvaminen äidiksi ja vanhemmaksi. Tuo tie ei ole ollut itsestään selvyys; se on myös ehkä se sanoma, jota haluan kertoa julkisesti. Monista asioista vaietaan, ne ovat tabuja aiheuttaen turhaa surua ja kärsimystä niistä kärsiville. Jos joku on saanut yhtään eväitä kohdata lähipiirissään vastaavia kokeneita, olen onnistunut tavoitteessani.
Olen siis blogannut kahdeksan vuotta. Hyvin todennäköisesti yhdeksää vuotta ei tule täyteen. Haluaisin kyllä, mutta minun on käytettävä voimavarani enemmin perheeni hyväksi. Tämä ei ole vielä blogin viimeinen postaus, mutta mikään ei ole ikuista. Moni kanssabloggaajakollega on lopettanut. Olen tuntenut suurta harmitusta lempiblogieni kadotessa - mainittakoon esimerkkeinä Tyylitellen, Buttermilk Bisquits ja nyt viimeisimpänä Alma, mutta ymmärrän täysin heidän päätöksensä. Viimeksi mainittu bloggaaja toi hienosti päätöskirjoituksessaan esille sen, että bloggaus on vallan mainio harrastus, mutta hyvin paljon aikaa vievä. Samoihin aikoihin kanssani aloittaneista blogeista ovat silmämääräisesti jatkaneet ne, jotka saavat siitä hyvää talpoudellista korvausta.
Ihmisen on pakko valita, mihin resurssinsa laittaa. Niin kauan kuin on lapseton tai vaihtoehtoisesti ne ovat jo lentämässä pesästä, tällainen pohdintaa, kuvankäsittelyä ja tekstin hiomista vaativa harrastus on jees. Jos siinä haluaa vielä menestyä, se vaatii runsaasti vastavuoroista toimintaa somessa: vastailua lukijoiden kommentteihin ja myös vierailua ja aktiivista kommentointia toisissa blogeissa. Olen itse valinnut ehkä hieman tylyltä tuntuvan vaihtoehdon ja lähinnä kirjoitellut omaan blogiini. Aika ei vain riitä kaikkeen. Pyydänkin teiltä ahkerasti tässä blogissa käyviltä bloggajilta anteeksi tätä kauan jatkunutta nihkeilyä. Vika ei ole teidän blogeissannne vaan tämän harrastuksen aikaavievyydessä!
Haluan olla teille rehellinen. En osaa tällä hetkellä sanoa, kauanko vielä bloggaan: ehkä jaksan töiden alkuun elokuussa tai sitten vauvan syntymään lokakuussa. Voi olla, että vauva-arki on sen verran helppoa, että ehdin silloin tällöin bloggailla siinä samalla. En tiedä vielä, kuinka kauan aion olla kotona toisen lapsen synnyttyä. Siihen vaikuttaa tietysti taloudellinen tilanne. Ehkä, jos keksin jonkin sivuansion, saatan pystyä olemaan lasteni kanssa kotona. Eräs vaihtoehto on tietysti yrittää kaupallistaa blogia, mutta se ei taida olla lukijoitteni mieleen. Laitan mietintämyssyn päähän ja jatkan pohdintaa.
Mutta jos sinulla on mitään tunnesiteitä tätä blogia kohtaan, niin avaapa sanainen arkkusi. Voihan olla, että tämä blogi on tehtävänsä jo täyttänyt ja korvaavia vaihtoehtoja on jo löytynyt teillekin.
Mikä on se punainen lanka tahi syysi seurata juuri tätä blogia?
