Tänään taivas itki

Pystyin viimein menemään muistolehtoon. Hautuumaa välkehti pyhäinpäivän illassa tuhansia pieniä majakoita poismenneiden rakkaiden muistoiksi.

Mieheni sytyttäessä kynttilää en osannut muuta kuin itkeä tunnetta jostakin menetetystä, jostakin koskaan saavutetusta. Tällaisina hetkinä ihminen on niin pieni, niin yksin.

Kyyneleiden virratessa poskilleni valuivat myös marraskuisen syyskuuron pisarat harteilleni. Tuntui kuin taivas olisi itkenyt kanssani.

Minulle käsitteet usko, toivo ja rakkaus ovat tärkeitä. Kun elämä hymyilee, ihminen helposti tuntee olevansa voittamaton, pärjäävänsä omillaan. Elämän näyttäessä nurjan puolensa on pakko myöntää, kuinka pieni ja avuton loppujen lopuksi on.

Olen luonteeltani epäilevä Tuomas, mutta koen tarvetta uskoa johonkin suurempaan. Siitä syntyy myös toivo. Pidän uskoa toisaalta paradoksaalisena; sitä ei kannata edes yrittää selittää järjellä tai tieteellä.

Rakkaus taas on todellakin se suurin; elämän tarkoitus täällä maan päällä.




Ps. Pahoittelen hiljaisuutta, joka saattaa myös jatkua täällä blogin puolella. Olen sairastanut jo yli viikon ja parin päivän visiitti töihin sai aikaan sen, että ääni meni lopullisesti; nyt tulee vain pihinää... Toivottavasti en pilannut lopullisesti äänihuuliani :(