Ajatuksia himoshoppailusta

Viime viikon perjantaina Hesarin Nyt-liitteessä kerrottiin shoppailua rakastavasta 24-vuotiaasta Annista. Nuori nainen piti lehdelle viikon verran ostospäiväkirjaa ja kirjattavaahan löytyi, sillä hän kuluttaa keskimäärin 800 euroa kuussa vaatteisiin ja kosmetiikkaan.

Artikkeli herätti minussa kovasti ajatuksia niin bloggajana, esteetikkona kuin opettajana. Anni ei nimittäin ole harrastuksensa kanssa yksin. Hänen ikäluokkaansa kuuluvat nuoret ovat tottuneet elämään "ruotsalaishenkisen yltäkylläisyyden keskellä" ja pitävät shoppailua hyvänä harrastuksena muiden joukossa. Valitettavasti tällä on myös seurauksensa. Ainakin osa nuorista harrastaa nk. Primark-shoppailua eli halpisliikeestä ostetaan viikonlopuksi biletoppi, jota käytetään kerran ja sitten se viskataan surutta roskikseen.

Mitä seuraksia himoshoppailusta sitten on? Ainakin monikansallisten massavaatteita tuottavien yritysten osakkeen omistajat kiittävät. Globaalin markkinatalouden nyrkkisääntö nimittäin on, että kysyntään pyritään vastaamaan tarjonnalla. Voiton maksimointi tarkoittaa ainakin osan tuotannon kohdalla kehittyvien maiden huonoja työoloja ja ympäristöongelmia. Nytin artikkelin päähenkilö Anni kyllä kertoo pysähtyvänsä shoppaillessa välillä miettimään tätä eettistä näkökohtaa, mutta ajattelevansa vahingon jo tapahtuneen. Siksi hän voi ostaa surutta. Yhteiskuntaopin opettajana huolestuin tästä katkoksesta syy-seurasusuhteiden hahmottamisessa. Jokaisen kuluttajan kyllä pitäisi ymmärtää se, että valitsemalla jonkin tietyn tuotteen lisäät samalla sen kannattavuutta ja todennäköistät tuotantomäärien kasvua.

Huonoa omatuntoa voi toki yrittää lievittää kierrättämällä vaatteita.  Ja näin suomalaiset tekevätkin: esimerkiksi kehitysyhteistyötä tekevä vaatteita keräävä UFF saa vaatelahjoituksia vuodessa 9 miljoonaa kiloa. Valitettavasti himoshoppailu ja kertakäyttökulttuuri kasvattavat kuitenkin keinokuitujätevuoria, joita ei voida hyödyntää edes teollisuudessa uudestaan. Minne nuo keinokuidut muutenkin lopulta päätyvät, on pelottava kysymys - mikrohiukkasina juomaveteemme vai syömiemme kalojen sisuksiin?

Missä menee sitten raja sen kanssa, onko himoshoppailu addiktioksi luokiteltava ongelma? Anni kertoi artikkelissa ylpeänä, ettei hän ole koskaan shoppaillut yli varojensa. Tämä on hyvä periaate, muttei valitettavasti toteudu kaikkien nuorten kohdalla - luottokortilla shoppailu ja pikavipit ovat ajaneet yhä enenevän määrän nuoria velkavankeuteen sekä stigmatisoinut heidät maksuhäiriömerkinnällä. Tällöin esimerkiksi asunnon vuokraaminen tai puhelinliittymän hankkiminen vaikeutuu.

Nytin artikkeli Annista sai minut pohtimaan omaa rooliani sekä bloggarina että opettajana. Syyni blogin perustamiseen ei ensi sijassa ollut valistaminen ja vaikuttaminen vaan arkielämän kauniiden esteettisten ilojen jakaminen toisten samanhenkisten kanssa sekä kirjoitustaidon ylläpitäminen. Matkan varrella olen kuitenkin huomannut, että bloggaajalla on ihan oikeasti vaikutusvaltaa ihmisten kulutustottumuksiin. Olen saanut yhteydenottoja ja kommentteja siitä, kuinka lukijani ovat ostaneet jonkin saman tuotteen tai kääntyneet jonkin saman palveluntarjoajan puoleen, jota itse olen käyttänyt.

Kuluttajuuteen liittyviä teemoja käsitellään opetussuunnitelman puitteissa myös yhteiskuntaopin tunneilla. Tällöin tehdään esimerkiksi budjetointiin ja säästämiseen liittyviä harjoituksia. Puhutaan kuluttajuuden eettisistä valinnoista, mainonnasta sekä velallisuuteen liittyvistä seurauksista. Usein nuo henkilökohtaiseen talouteen liittyvät oppintunnit ovat olleet hyvin hedelmällisiä ja nuoret innostuvat keskustelemaan ja tuomaan omia näkökantojansa esille. Opettajana pidänkin kovasti näidän tuntien pitämisestä, sillä koen, että niillä on suora yhteys yhteiskunnalliseen elämään ja nuorten tulevaisuuteen.

Olen kuitenkin pohtinut, liittyykö näihin rooleihini eli julkiseen bloggaukseen ja opettajana olemiseen jokin ristiriita - millaisen signaalin oma blogini antaa lukijoilleni (joiden joukossa on ehkä omia oppilaitanikin) kuluttamisesta? Puhunko siis oppitunnilla vakavana säästäväisyydestä ja eettisyydestä ja illalla kerron blogissani, mitä kaikkea kivaa olen taas hankkinut. Kuinka uskottava olen tällöin instituution edustajana ja tietynlaisena esikuvana?

Täytyy myöntää, että joskus omatunto onkin soimannut minua. Ostan välillä postimyynnistä ja ketjuliikkeistä vaatteita, alennusmyyntiaikaan varsinkin. Minulla on mekkoja kaapissa niin monta, että voin pukeutua kuukauden joka päivä eri klänninkiin. Omistan yli 50 paria kenkiä. Ostan myös kirjoja,vaikka niitä voisi ihan hyvin lainata kirjastosta.

En ole siis täydellinen esikuva, enkä varmasti niin vihreä kuin osa historian ja yhteiskuntaopin opettajista on. Omasta mielestäni olen kuitenkin saanut matkan varrella blogia pitäessäni muutaman kuluttajuuteen ja erityisesti vaatteisiin liittyvän ahaa-elämyksen ja tietyt arvoni ovat kirkastuneet. Ajattelin jakaa nuo vinkit kanssanne tässä lopuksi:

1. Osta laatua. Sitä löytyy niin halvemmista merkeistä kuin kalliimmista. Miellän laadun usein miten luonnonmateriaaleiksi. Suosi siis villaa, nahkaa, luomupuuvillaa, viskoosia ja silkkiä.

2. Jos löydät hyvin istuvan ja laadukkaan tuotteen, osta sitä useampi kappale. Olen usein löytänyt esim. alennusmyynneistä suosikkikenkäni eri värisenä. Tällöin vältät muiden turhien huonoksi osoittautuvien ostosten tekemisen.

3. Muokkauta vanhoja suosikkejasi vartalollesi paremmin istuviksi tai enemmän ajan hengen mukaisiksi. Jos peukalosi on keskellä kämmentä, käänny luotto-ompelijasi puoleen.

4. Hanki ehdottomasti luotto-ompelija! Säästät aikaa, rahaa ja vartalosi soimaamista, kun teetät mittatilauksena hameen tai housut.

5. Kierrä kirpputoreja tai vähän kalliimpia vintageliikkeitä. Löydät edullisesti persoonallisia vaatteita. Usein vintagevaatteet ovat laadukkaampia kuin massaliikkeistä löytyvät pyntteet.

Jos tämänhenkiset pohdinnat kiinnostavat, lue ihmeessä myös Hopeapeilin Elinan loistokirjoitus aiheesta.

Kommenttiboksi on vapaa teidän pohdinnoillenne aiheesta. Mukavaa päivänjatkoa!