Tervehdys!
Ihan aluksi kiitoksia tuhannesti lämpimistä ja aidolla sydämellä kirjoitetuista onnitteluista! Ilmeisesti teitä on siellä olettamaani suurempi joukko, jotka ovat seuranneet raskausvaiheitani ja surupohdintojani suurella myötäelolla. Bloggaaja saattaa kokea välillä kirjoittelevansa "tyhjille seinille", vaikka siellä toisessa päässä moni lukisikin ja myötäeläisi tapahtumia. Siksi on ihanaa saada tälla tavalla konkreettinen muistutus, ettei ole täällä yksin :)
Tarkoituksena oli itse asiassa postailla jo pari päivää sitten, synttäripäivänäni, mutta kas vain, lapsivuodeaika on yllätyksiä täynnä. Alvarin rytmi on toistaiseksi ollut aamu-unipainotteinen, jolloin vanhemmatkin ovat saaneet levätä yölliset valvomiset pois. Siksi stressasimme jo etukäteen lastenneuvolan tarkastusta, jonka piti oleman synttäriaamunani klo 9:30. Voi ei, miten jaksetaan nousta ylös sängystä ;) Heh, kuulostaa varmaan tosi hupaisalta konkarivanhempien mielestä, mutta antakaa armoa vasta-aloittelijoille...
No, stressinaihe mitätöityi kyseisenä aamuyönä, kun tämä äitiliini heräsi imettämään pientään klo 4:30 ja päätti käväistä vessassa sitä ennen. Tulos oli järkyttävä lainehtiva verinen lammikko vessan lattialla, jota puoliskonikin säikähti. Loppuyö kuluikin sitten Tyksin ensiavussa ja äitiyspoliklinikalla selvittäen sitä, mistä oli oikein kysymys. Onneksi kyse oli todennäköisesti jonkin sortin jälkisupistuksesta eikä tulehdusarvot ynnä muut olleet koholla. Sitten lähdimmekin ihan "töttöröö" kohti äitiysneuvolaa ja sieltä mammapappalaan valmiille lounaalle. Tämän jälkeen kaaduimme sänkyyn ja heräsimme klo 18:00 maissa. Eli sellainen synttäripäivä :)
No, onneksi olin varautunut juhlapäivääni hyvissä ajoin. Kuten tiedätte, olen innostunut tämän kierrätyskeijuvuoden myötä huutonet- ja tori.fi-kaupoista. Synnytystä edeltävällä viikolla surffailin kyseisillä sivustoilla ja törmäsin ikihaaveeseeni jälleen kerran. Kuinkahan monta kertaa olen vuosien varrella tuonut julki haaveeni Minna Parikan Maxinesta?
Kun hinta oli kohtuullinen (n. 300 e /ovh 550e) ja raskaushormoonit hyrräsivät, tein tunneratkaisun ostoksen suhteen. Se olisi synttärilahjaitselleni! Miestä varten keksin toisen selityksen toimittaja/ mediapersoona Jenni Pääskysaaren taannoista haastattelua mukaellen. Jennin mies oli ostanut puolisolleen lapsen syntymän johdosta merkkilaukun "kivusta ja särystä" vai olikohan sanamuoto "pieni korvaus menetetyistä lantionpohjalihaksista ;)" Laukku olisi siis lahja siitä, että selviäisin synnytyksestä! Kun lopulta uskalsin vihjata asiasta miehelleni (heh, olisikohan synnytys ollut käynnissä...), hän hyväksyi asian muitta mutkitta. Itse asiassa hän oli ajatellut hankkia minulle synttärilahjaksi lahjakortin Minna Parikan verkkokauppaan :)
Älkää nyt käsittäkö väärin tätä lahjahehkutusta. Toki pikkuinen poikani on se tärkein ja todellinen synttärilahja! Mutta täytyy todeta, että kyllä synnytys aika koville otti. En aio lähteä siihen, että yksityiskohtaisesti kertoisin kaikista repeämistä ja istukoista, mutta koska oletan perätilasynnytyksen kuitenkin hieman harvinaisempana synnytysmuotona kiinnostavan, lopuksi muutama sananen siitä.
Kuten aiemmin kerroin, olin ihmetellyt ennakkosupistusteni vähyyttä raskauden loppuvaiheessakin. Kyllä niitä kuitenkin tuli sentään jonkin verran siinä 4-5 päivää ennen synnytyksen käynnistymistä, mutta jotenkin olin varautunut siihe, että yliajalle kuitenkin mennään. No, niinpä ei käynyt.
Kaksi vuorokautta ennen laskettua aikaa heräsin yöllä vessaan ja sen jälkeen aloin ihmetellä, että nyt tuntuu jotenkin oudolta, ihan kuin vessahätä olisi jatkunut. Tajusin kuitenkin, että nyt jokin muu on kyseessä. Olisivatkohan nämä jomotusaallot nyt niitä kaivattuja supistuksia? Makoilin alakerran sohvalla tunnin verran ja hämmästyin. Aaltomaiset kouristukset tuntuivat alusta asti tosi säännöllisiltä, noin 8 min välein tulevilta. Päätin herättää mieheni ihan riskillä. Hän tulisi olemaan töissä tosi väsynyt, jos kyseessä olisikin väärä hälytys... Supistukset tuntuivat kuitenkin tihentyvän ja soitin synnytysosastolle. Ystävällinen ääni totesi synnytykseni todennäköisesti alkaneen ja vielä varsin oppikirjamaisesti. Kotona voisin olla perätilasta huolimatta siihen asti, kunnes/jos lapsivesi menisi tai en enää kestäisi kipua. Varauduin siihen, että tiedossa olisi pitkä pari vuorokautta, mutta eipä aikaakaan, kun supistukset tulivatkin jo neljän minuutin välein ja muuttuivat ärhäkämmiksi. Viimeiset masukuvat kuitenkin ehdittiin ottaa makuuhuoneen tapettiseinää vasten ja supistusaalloista huolimatta äiti taisi niissä vielä ihan hymyilläkin. Sen sijaan moottoritiellä aamuruuhkassa ei hirveästi enää naurattanut. Käskin miestäni painamaan kaasua!
Sairaalassa minut tutkittiin ja koska kohdunsuu oli auki jo sellaiset 3-4 cm, minut otettiin sisään. Supistukset tulivat koko ajan tasaisina ja sain niihin sitä paljon parjattua ilokaasua aluksi. Minun oloani kyseinen ainekuitenkin helpotti, osittain varmaan siksi, että sain sen avulla hengitettyä syvään ja rauhallisesti pahimpien kouristusten aikana. Sinänsä täytyy todeta, että minusta supistukset eivät suinkaan olleet synnytyksen pahin juttu. Mielestäni ne olivat hyvin samanlaisia kuin viime kesänä pienen alkua synnyttyessäni. Tosin tuolloin synnytys tietysti käynnistettiin, mikä yleensä tekee supistukset suhteessa kivuliaimmiksi. Nyt Alvarin synnytyksessä kipujen pahennuttua, sain epiduraalin, joka helpotti hetkessä. Iltapäivän kuluessa sain niitä yhteensä kolme ja koko ajan synnytys eteni. Jossain vaiheessa sain tosin oksitosiiniakin synnytykseksen nopeuttamiseksi.
Viiden jälkeen iltapäivällä kohdunsuu oli auennut täysin ja ajattelin, että jesh, nyt ollaan voitonpuolella. Miten väärässä olinkaan! Nyt alkoi omalta osaltani synnytyksen varsinainen helvetti eli ponnistusvaihe...
Oikeastaan vaihe oli monien epämukavien juttujen sekametelisoppa. Ensinnäkin kolmas saamani epiduraaliannos ei vaikuttanutkaan kropassani tasaisesti vaan toinen jalkani lysähti täysin veltoksi ja toiselle puolelle kehoa aineella ei taas tuntunut olevan vaikutusta. Koska perätilasynnytyksessä joutuu olemaan selinmakuulla jalat telineissä koko ponnistusvaiheen, lopputulos oli se, että yhden kätilön piti koko ajan kannatella jalkaani ylhäällä, kun en itse siihen kyennyt. Toista jalkaani taas sähkötti joka *#PIIP& työnnöllä iskiashermo lanteita myöten, mikä oli ehkä kaikista kauheinta. Tämän lisäksi supistukset hiipuivat juuri sillä hetkellä, kun niitä olisi tarvittu. Perätilasynnytyksessä äiti joutuu muutenkin ponnistelemaan pitkään yksin ilman että hoitohenkilökunta voi auttaa, joten tilanne alkoikin olla kaiken kaikkiaan aika näännyttävä. Keskittymiskykyni katosi täysin aina sen hermosähkötyksen myötä, enkä olisi millään jaksanut ponnistaa 3-5 kertaa kunkin supistuksen aikana. Tupa oli myös täynnä henkilökuntaa - kaksi lääkäriä, kaksi kätilöä, opiskelijoita ynnä muita seuraamassa tätä mielenkiintoista kuriositeettitapausta, heh. Sain niin paljon ohjeita, että menin melkein sekaisin ja paniikkiin. Lopulta minun oli vain pakko pyytää ihmisiä olemaan hiljaa, että saisin hengitysrytmini normalisoitua.
Jostain kummasta tahtotila sitten lopulta löytyi, vaikka väliin mahtui muutama henkinen romahdus, jolloin vain vaikersin, etten pysty tähän. Ponnistusvaihe tuntui kestävän ainakin kaksi tuntia, mutta synnytyskertomuksesta huomaisin sen kestäneen tasan tunnin. Verrattuna raivotilasynnytykseen haasteena on tietysti se, että pepun ohella on synnytettävä vielä pääkin, kun ilmeisesti tavanomaisessa synnytyksessä kätilöt voivat auttaa synnyttyjää heti, kun pää on saatu ulos.
Lopulta pikkuinen syntyi. Olin hiestä märkä ja niin uupunut, etten jaksanut reagoida siihenkään, kun pikkuinen ei ihan heti rääkäissytkään. Äidin lisäksi poikainen oli joutunut olemaan pinteessä aika kauan äidin surkeiden ponnitusyritysten takia...Hänellä oli napanuora kaulan ympärillä, mutta onneksi elvytystä ei tarvittu vaan happikaappi riitti.
Sain toki lapsen hetkeksi rinnoilleni ihmeteltäväksi, mutta tunsin oloni oudon väsähtäneeksi enkä jaksanut kiinnostua pienestä niin paljon kuin olin ennakkoon kuvitellut. Sanonta siitä, että kun lapsen saa rinnoilleen, niin unohtaa heti kaiken säryn ja kivun ei oikein pitänyt kohdallani. Hieman tästä ahdistuin, mutta syykin velttouteeni kyllä selvisi - kun lopulta sain kokoon kursimisten jälkeen luvan nousta syömään, silmissä pimeni joka ikisellä yrityksellä. Hemoglobiinini oli laskenut 87:ään ja seuraava vuorokausi kului aika tavoin sängyn pohjalla ja pyörätuolipotilaana. Mieheni olikin meistä se ensimmäinen, joka pääsi opettelemaan vaipanvaihtoa ja pikkuisen hoitoa ja on edelleen parempi meistä näissä jutuissa :) Onneksi sain kuitenkin olla äitiysosastolla hieman tavanomaista kauemmin, jotta sain itsekin vihdoin varmuutta rutiineihin!
Kaiken kaikkiaan Alvarin syntyminen kesti 14 h, mikä lienee aika normaali ensisynnyttäjän synnytyksissä. Olihan se kokemus järisyttävä - kipeä ja jotenkin pyhä samanaikaisesti! Synnytystä symbolisoivan Maxinen otan puolestaan suurella ylpeydellä käyttöön ;) Pitäähän tavaroilla olla tarina kerrottavanaan!
